Jos googlaat alanya turkki, et sinä pelkkiä hotellivinkkejä halua. Haluat tietää miltä se tuntuu. Se hetki kun meri hengittää sisään ja ulos ja joku vieras nauraa vieressä eikä kiire minnekään. Minä menin Alanyaan ajatellen, että syön simittiä aamulla ja katson hölmösti horisonttiin illalla. Minulla oli varattu pieni huone lähellä Atatürk Caddesia. Ilmastointi puhalsi liikaa, naapurin koira haukkui joka yö, ja kaikki tuntui jotenkin oikealta.

Ensimmäinen ilta oli tarkoitus ottaa rauhassa. Ei otettu. Kleopatran rannan hiekka oli vielä lämmin ja meri valui nilkkoihin. Joku myi granaattiomenamehua kärrystä. Ostin. Sain tahmean kupin, liikaa siemeniä, täydellinen pettymys ja silti paras asia juuri silloin. Alanya turkki tuoksui suolalta, antiseptilta, basaarin mausteilta ja pikapaistetulta kalalta samassa lauseessa. Äänekäs, mutta lempeä.

Tapasimme sattumalta. Oikeasti meinasin nousta väärään dolmusiin. Kuski viittoi, vieressä istuva tyyppi viittoi eri suuntaan. Päädyin hänen viereensä, koska miksi en. Hän työskenteli valokuvaajana, mutta ei sellaisena jota näet ravintolassa tyrkyttämässä otoksia turistipariskunnista. Hän kuvasi yöelämää ja aamun jälkeisiä katuja. Kuulemma Alanya on kauneimmillaan kello viisi aamulla, kun mopon ääni on vielä uni ja meri on vakava. Ymmärsin vasta myöhemmin.

Seuraavina päivinä söimme gözlemeä ja nauroimme sille miten suomen kieli kuulostaa hänestä aina siltä että riitelemme. Hän opetti tilaamaan teetä oikealla tavalla. Minä opetin sanomaan kiitos ilman että se kuulostaa kohteliaisuuslauseelta ja enemmän kaverin nyökkäykseltä. Jos etsit alanya turkki kartalta, näet vuoret taka-alalla. Niiltä puhaltaa iltapäivisin lämmin hengitys. Se saa olon tuntumaan siltä että joku pitää sinusta huolta, vaikka kukaan ei lupaa mitään.

Illalla kiipesimme linnoitukselle. Kapeat kadut, kiviseinien varjoissa kissat jotka näyttävät omistavan kaupungin. Punainen torni punertaa oikeasti. Turistit räpläävät kameroitaan, minulla ei ollut tarvetta kuvata. Hänellä oli. Silti hän laski kameran ja katsoi alas satamaan. Sanoi työskentelevänsä toisinaan häissä, mutta ei jaksa aina itkeä vieraiden kanssa. Minä kysyin miksi hän ylipäätään kuvaa, jos se väsyttää. Hän sanoi ettei hän kuvaa keikkoja, hän kuvaa päivän sisään jääneitä huokauksia. Se oli outo vastaus ja jotenkin tosi.

Yö oli kuuma. Tanssilattia ulkona, tuulettimet pyörivät laiskasti, laivojen valot irtosivat omiksi saarekkeiksi. Joku soitti Darbukaa. Se oli se ilta kun päätimme mennä uimaan kello kolmelta. Alanya turkki on öisin hiljaisempi kuin kuvittelet. Vesi on kasvoilla pehmeää kuin tahaton anteeksipyyntö. Hän kertoi pelkäävänsä syvää. Minä sanoin että minä pelkään pysähtymistä. Uimme niin kauas että rantahiekka muuttui mustaksi viivaksi. Siinä se, ajattelin. Tästä tulee se kevyt lomaromanssi joka loppuu lentokentän kahvilaan, liikaa sokeria sisältävään lattehen ja siihen kuluneeseen lupaukseen pitää yhteyttä.

Mutta se ei loppunut niin.

Seuraavana aamuna hän pyysi minua mukaan Dimjoen varteen. Ne kelluvat ravintolalautat, tiedät kyllä, jalat veteen ja pöydällä kalaa ja salaattia joka tuoksuu persiljalta ja sitruunalta. Joki on kylmä. Hyvin kylmä. Hän sanoi että jos uskallan istua vedessä kolme minuuttia, näkee minusta millainen olen. Kolme minuuttia myöhemmin tärisin ja nauroin. Hän katsoi minua pitkään ja kysyi voisinko auttaa illalla. Sanoin tietenkin.

Illalla emme menneet baariin. Luulin että menemme. Menimme hiljaiseen rannanosaan pilkkopimeässä. Hän kantoi pientä laatikkoa ja taskulamppua. Oletko koskaan nähnyt kilpikonnien poikasia lähdössä merelle. En ollut. Hän oli vapaaehtoinen. Alanya turkki on myös sitä että joku piirtää pehmeään hiekkaan viivaa, ettei kukaan astu harhaan. Kyykistyin, näin pienen varjon liikkuvan. Sitten toisen. Sitten kymmenen. Hän kuiskasi, ettei saa koskea, vain varmistaa että valot eivät sekoita suuntaa. Valot sammutettiin ympäriltä, yö muuttui oikeaksi yöksi. Poikaset aaltoihin, aallot takaisin, maailma hengitti kahdesti. En itkenyt. Tai ehkä itkin. Oli mahdotonta olla kevyesti rakastumatta johonkuhun joka antaa yön kuulua merelle.

Se hetki jäi iholle. Myönnän että olin tullut kaupunkiin valmiina kertomaan kavereille tarinan baarimikosta tai rantariehasta. Sain tilalle lautasellisen mezejä, kaksi pientä teelasia ja jonkun ihmisen joka kuunteli niin tarkasti että unohdin somen kokonaan. Tuntui terveeltä. Tuntui siltä että alanya turkki antoi minulle jotain mitä en ollut tajunnut kaivata. Rauhan olla hetki ilman suunnitelmaa.

Kävimme Damlataşin luolassa. Ihmiset sanoivat sen auttavan keuhkoihin. Minulla ei ollut ongelmia hengityksen kanssa, mutta jäin silti sisään liian pitkäksi aikaa, koska siellä oli viileää ja valtavan hiljaista. Hän kertoi että joskus kuvaa siellä ihmisiä jotka eivät sano sanaakaan. Teatteria ilman katsojia. Minä nyökkäsin ja mietin, miten usein olen yrittänyt selittää itseäni liikaa. Basaarissa toruin itseäni ostamasta toista mattoa, tinkiminen on parasta silloin kun et oikeasti halua voittaa. Söimme turkkilaisen aamiaisen niin laajaksi levitettynä että pöytä näytti kartalta. Silloin tajusin että ehkä lomaromanssi voi olla myös rytmi. Aamu, päivä, ilta, yö. Ei lupausta, mutta toistoa juuri sen verran että sydän pysyy hereillä.

Ja sitten se käänne, jota en osannut odottaa. Hän toi minut eräänä aamuna pieneen valokuvastudioon sivukadulla, missä seinillä oli mustavalkoisia kuvia. Yksi niistä pysäytti. Nuori nainen kulkee rantahiekassa kengät kädessä ja takana aalto tekee oman reunansa. Tunnistin mekon. Olin siellä, omassa kuvassani, mutta kuva oli otettu edellisenä kesänä. En voinut olla siinä. Kysyin kuka tuo on. Hän katsoi minua, sitten kuvaa, ja kertoi että oli kuvannut tuon naisen kuukautta ennen kuin me tapasimme. Nainen oli suomalainen. Matkustanut yksin. Jättänyt saman hotellin vieraskirjaan lauseen. Se lause luettiin minulle. Lause oli suomea ja siinä sanottiin että jos joskus löydät oikean rannan, meri löytää sinut takaisin.

Olin hiljaa. Se tuntui oudolta kohtalolta, melkein nololta, vähän karmivalta ja silti lohdulliselta. En uskonut merkkeihin, mutta kuvan naisella oli sama tapa pitää sormia nyrkissä kun tuuli käy. Ehkä me etsimme samoja asioita ja sama meri vain toistaa tehtävänsä. Tai ehkä Alanya on kaupunki joka kerää samanlaiset tarinat ja ripustaa ne seinille vieraiden katsottavaksi. Hän ei ollut käynyt Suomessa. Hän ei tiennyt miksi tuo lause oli jäänyt mieleen. Minä tiesin, mutta en osannut selittää. Sanoin vain että on erikoista olla kuvan ulkopuolella ja silti sisällä samaa tarinaa.

Viimeinen päivä tuli ilman draamaa. Ei lupauksia, ei suuria sanoja. Pelkästään rauhallinen aamiainen, hidas kävely rantaa pitkin, liian kuuma bussi, laukku jonka vetoketju päätti temppuilla. Alanya turkki jäi puhelimeen pienenä hiekanjyvänä, joka löytyy vieläkin kotisohvan kulmasta. Se muistuttaa että olin siellä ja että kaikki ei tarvitse jatkoa ollakseen totta.

Mitä opin. Että kysymys Miksi minä tulin tänne voidaan vastata ilman että se muuttuu matkailumainokseksi. Että joskus ihminen jonka tapaat bussissa on parempi opas kuin yksikään kartta. Että lomaromanssi ei ole aina kahden ihmisen välinen. Se voi olla myös kaupungin kanssa tehty sopimus olla hetken hereillä. Ja että jos menet yöllä rannalle ja sammutat valot, meri kyllä kertoo mitä sinun pitää tehdä.

Haluatko mennä. Jos sinulla on jo hakukone auki ja sormissa pyörii alanya turkki, sanon tämän. Ota mukaan uteliaisuus, paksupohjaiset sandaalit ja halu unohtaa aikataulu. Älä pelkää kylmää vettä. Älä pelkää hiljaisuutta. Ja jos näet valokuvan jonka väität tuntevasi, pysähdy. Se saattaa katsoa sinua takaisin. En lupaa rakkautta. Lupaan sen sijaan hetken, joka osuu kohdalle juuri silloin kun lakkaat etsimästä.